Vaihtovuosi Brasiliassa

Käsittämättömän nopeasti mennyt ensimmäinen reilu viikko. Kahden päivän matkustamisen jälkeen vihdoin pääsin Rio De Janeiroon. En sitten tietenkään ollut tajunnut kirjoittaa hostellin nimeä mihinkään ylös, joten pakko oli häiriköidä vanhempia keskellä yötä Suomen aikaa, että tarkistaa osoitteen sähköpostistani. En itse päässyt tätä tekemään koska kentällä ei löytynyt wifi-yhteyttä. Selvisin hostelliin hienosti, vaikka otinkin ei virallisen taksin, sillä jonot näihin virallisiin oli järkyttävät, joten päätin heti sitten lähteä kokeilemaan onnea. Tällä kertaa homma toimi, vaikka pientä kiistaa tuli hinnasta siinä kohtaa kun päästiin perille, joten en voi sen puolesta suositella näitä takseja. Ei ehkä muutenkaan nyt kaikista fiksuinta matkustamista. Ensimmäinen ja toinen päivä meni univelan karistamisessa. Toisena päivänä menin nukkumaan jo kuuden aikaan illalla ja nukuin pitkälle seuraavaan aamuun. Copacabana tuli kuitenkin tarkistettua.

Kolmantena päivänä jaksoi jo vähän lähteä katsomaan ihan näitä kuuluisimpia nähtävyyksiä, joten suuntasin kohti Corcovado vuorta jossa sijaitsee varmasti kaikkien tunnistama Jeesus patsas. Jeesus olikin ollut jo tullut itselleni tärkeäksi suunnan näyttäjäksi jonka avulla löysin aina hienosti hostelilleni, joka sijaitsi Botafogon alueella. Neljä tuntia odottelin jotta pääsisin ylös junalla kukkulalle. Muitakin vaihtoehtoja toki olisi ollut, mutta koska juna oli kohtuu hintainen ja maisemien oletin olevan paremmat junasta niin päädyin sitten siihen. Hyvä puoli siinä, että odotin neljä tuntia oli siinä, että saavuin perille ylös valoisan aikaan, mutta pian aurinko alkoi laskea jonka ansiosta näin ehkä elämäni tähän astisen parhaan auringon laskun. Pääsin vielä lisäksi pimeän aikaan nauttimaan Rion valoista, joten neljän tunnin odottelu ei enää paljoa haitannut siinä kohtaa.

Jo ennen matkaa hieman mietin, että onko se nyt eettisesti kuinka oikein ja niin edelleen mennä nyt järjestetylle kierrokselle favelaan. Päätin kuitenkin mennä ja kävimme Rocinha nimisessä favelassa, voin sanoa että kannatti mennä ehdottomasti. Arman ja viimeinen ristiretki nyt ei anna sitä todellisuutta arkipäivästä mitä faveloissa eletään. Kyseinen retken oli järjestänyt dj-koulua paikallisille favelan asukkaille pitävä porukka. Joten 40 prosenttia rahoista menee koulun pyörittämiseen ja loput sitten muihin kuluihin. Oli äärimmäisen mielenkiintoista nähdä ja kuulla miten joka päiväinen eläminen siellä sujuu. Posti muun muassa jaetaan tiettyihin osoitteisiin josta sitten porukka käy selaamassa josko olisi itse mitään postia saanut. toimenpiteeseen menee sellainen puoli tuntia sillä tähän yhteen osoitteeseen todella monen postit. Alueella toimi ihan normaalisti pankkeja, ruokakauppoja ja ravintoloita. Yhdessä ravintolassa käytiinkin syömässä ja ei voi muuta kuin kehua sapuskoita. Aluella toimivat yritykset eivät joudu maksamaan samanlailla veroja kuin alueen ulkopuolella toimivat, joka tekee bisneksen pyörittämisestä helpompaa.

Toki alueella asuvat ovat sitä porukkaa joiden toimeentulo ei ole sitä korkeinta luokkaa, mutta suurin osa näistä ihmisistä käy alueen ulkopuolella ihan normaaleissa töissä ja muun muassa meidän opas joka toimii myös dj:nä sanoi ettei osaisi kuvitella elävänsä muualla ja nauttii olostaan siellä. Jatkuvasti joku vastaantulija jäi jutulle oppaamme kanssa ja pystyi kyllä aistimaan, että siellä asuvat elävät tiivistä yhteisöllistä elämää. Alueella muuten asuu noin 300 000 ihmistä.

Tässäkin favelassa ajoittain on poliiseilla ja paikallisilla huumejengeillä yhteenottoja ja ammuskeluja, mutta paikallinen sääntö on, että favelan sisällä ei ryöstellä, pahoinpidellä tai raiskata. Edellä mainittuihin tekoihin sortuvat saavat sitten yhteisön toimesta tuntea oman käden oikeutta, joten tälläisia ongelmia ei pahemmin ole, sillä porukka tietää oman parhaansa. Jos joku nyt haluaa mennä jostain kieroutuneesta syystä katselemaan äärimmäistä köyhyyttä, ilman että tekee sen yhteisön hyväksi mitään niin ainakaan Rocinha favela ei ole siihen paras paikka.

Se on kyllä vielä sanottava, että hulppeat näköalat vuoren rinteellä asustavilla kyllä on. Muualla maailmassa yleensä rikkaat vievät tuollaiset maisemapaikat, mutta näistä pääsee nauttimaan nyt ihan normaalit ihmiset.

Sunnuntaina oli aika lähteä Riosta kohti Curitibaa. Bussiasemalla kaikki ei luonnollisesti ihan ongelmitta sujunut. Bussi johon olin lipun ostanut oli tuntia aikaisempaan bussiin johon oli pyytänyt lippua. Onneksi kerrankin tajusin vähän tutkailla lippua ja havaitsin tämän ongelman ennen kuin yritin astua bussiini, sillä siinä kohtaa se olisi ollut jo liian myöhäistä. Bussi johon lippuni oli tarkoitettu oli ehtinyt jo lähteä, joten ei muuta kuin meuhkaamaan hyvin huonosti englantia puhuvalle virkailijalle. Kesti tovi että päästiin edes ymmärrykseen mikä ongelma tässä nyt on, mutta onneksi seuraavaan bussiin oli vielä tilaa joten ei muuta kuin 13 tuntia bussissa istumista edessä.

Pitkän matkan bussit täällä on kyllä sisältä huippuluokkaa ja istumatilaa olikin hulppeasti joten sen puoleen istui vähän pidempäänkin kyseissä kulkupelissä. Curitiban asemalla tutorini oli vastassa ja lähdimme siitä sitten kohti vuokraamaani kämppää kohden. Asunto josta minulla on yksi huone on oikein viihtyisä ja tänne on tulossa muitakin vaihtareita koulustani joka sekin on plussaa. Myös asuntoa vuokraava keski-ikäinen nainen on oikein miellyttävä ja valmis auttamaan asioissa. Sen olen kyllä viimeistään nyt huomannut, että brasilialaiset todellakin tykkäävät puhua. Eilen vietimme kämpässäni yhdessä tutorini ja vuokraemännän kanssa lähemmäs kuusi tuntia keittiön pöydän ympärillä keskustelemassa erinäisistä asioista. Tämän jälkeen menimme tutorini kanssa tutustumaan koulun kampus alueeseen, jossa vierähti myös hyvä tovi sillä alue on iso ja noh, tutorini selitti asiat hyvin tarkkaan.

Päästyäni takaisin kämpälle sai taas hieman jännittää kun en oikein hallinnut avaimien käyttöä ja vuokraemäntään en saanut puhelimellani yhteyttä. Ei muuta kuin viestiä tutorilleni, että soittaa vuokraemännälleni. Tottakai puhelimeni akkukin veti sillä hetkellä viimeisiään. Noin tunnin odottelun jälkeen pääsin portista sisälle, hienosti portugaliksi selitettyäni, että asun rakennuksessa vuokraemäntäni kämpässä, eräälle talossa asuvalle sisäpuhelimen välityksellä. Ylpeä hetki tämä. Tai sitten kaveri tuli vain tarkistamaan tilanteen, koska ei ymmärtänyt mitään. Edellisen yön vietettyäni bussissa uni tuli kyllä hyvinkin nopeasti.

Sellaista tällä kertaa. Luultavasti blogini lukijakunta on melko suppea, mutta ei se mitään, saa sitten jälkeenpäin elämässä lueskella tätä itse ja muistella.

Moro.